Kävin eilen poikaystäväni kanssa tsekkaamassa uuden Frances Ha -elokuvan. Hipstersukupolvikuvausta on verrattu Woody Allenin elokuviin (erityisesti Annie Halliin) sekä Girls-sarjaan. Tarinan päähenkilö on 27-vuotias Frances, joka ajalehtii takkuilevan tanssijanuran ja muuttuvien ystävyyssuhteiden keskellä. Kriisi syntyy, kun hänen paras ystävänsä jättää niin tyttöjen yhteisen kimppakämpän kuin aiemman ranttalielämän.

Francesia näyttelee Greta Gerwig, joka on käsikirjoittanut leffan yhdessä miehensä, elokuvan ohjanneen Noah Baumbachin kanssa.

Frances on juuri sellainen hahmo, joka on cool ainoastaan elokuvissa tai kirjoissa: sellainen vähän höpsähtänyt epätasapainoinen tyyppi, jolla ei ole koskaan rahaa. Hän haluaa tanssijaksi, mutta taidot eivät oikein tahdo riittää. Elokuvassa Francesin kohellus on sympaattista. Tosielämässä kukaan ei jaksaisi häntä.

Kokonaisuudessaan Frances Ha on sujuva ja lämminhenkinen elokuva, vaikka turhan sovinnainen loppuratkaisu onkin hieman tylsä. Hipstervaikutteet, kuten polaroid-kamerat, esitetaan pilke sopivasti silmäkulmassa.

Frances Ha onnistuu mielestäni sukupolvikuvauksena paremmin kuin vaikkapa siihen verrattu Girls. Monesti ”oman sukupolven” kuvauksista tulee aina vähän ristiriitainen olo. Toisaalta monet asiat, kuten ajelehtiminen ja Francesin kaltainen hieman epäonnistunut aikuisuus (tai sen pelko) tuntuvat tutuilta. Samalla kuitenkin yksinkertaistaminen alkaa helposti ärsyttää. Girlsissä minua ärsytti juuri yksinkertaistaminen, sekä päälleliimattu ironisuus. Frances Ha toimii juuri siksi, ettei se yritä olla ironinen.

Frances Ha on kokonaan mustavalkoinen elokuva. Päältä katsottuna elokuvan mustavalkoisuudella ei tunnu olevan Instragram-filtteriä enempää pointtia. Gerwig itse mainitsee mustavalkoisuuden tehneen näyttelemisestä helpompaa, sillä se etäännyttää katsojaa tehden tarinasta vähemmän todentuntuisen. Juuri siksi Frances Ha ei tunnu teennäiseltä: se on satu todellisuudesta.