Syksy on yksi lempivuodenajoistani, siitäkin huolimatta, että lisääntyvä pimeys vaikuttaa minuun todella paljon. Pimeys tekee heräämisestä aamu aamulta vaikeampaa. Iltaisin joudun taistelemaan, että jaksaisin tehdä muutakin kuin maata sohvalla.

Viime keväänä päätin lähteä mukaan erääseen yritykseen. Tänä syksynä päätin, että gradu on ensi keväänä valmis. Sain lisää työpäiviä paikasta, jossa olen tehnyt vaihtelevan osa-aikaisesti töitä puolentoista vuoden ajan. Tämän kaiken yhteensummautumana laskin, että vaikka painaisin töitä yli 50 tuntia viikossa, en silti ehtisi tekemään kaikkea haluamaani itselleni asettamissani aikarajoissa.

Tilanteen vuoksi olen pohtinut paljon sitä, mitä oikeasti haluan tehdä ja millainen ihminen olen. Ei ole helppoa myöntää itselleen, ettei pystykään tekemään kaikkea sitä, mihin on sitounut. Olen potenut huonoa omatuntoa tekemättömistä töistä ja paikoillaan polkevasta gradusta.

Yhtenä päivänä kävelin ärtyisenä kuntosalille. Ärtyisenä, koska minun piti ehtiä lukemaan gradua varten, kirjoittamaan juttuja, olin nukkunut liian myöhään ja sitten piti vielä hukata aikaa siihen kävelemiseen... Ymmärrätte varmaan? Sama tunne kuin hitaasti valuvassa kassajonossa, mikään ei etene ja jonon kärjessä oleva mummo on pysähtynyt laskemaan kymmensenttisiä kassaa varten.

Kävellessäni huomasin, että pihlajoiden lehdet olivat muuttuneet keltaisiksi. Keltaiset lehdet, punaiset marjat, harmaa taivas. Samaan aikaan niin arkista ja niin kaunista. Juuri tuollaiset asiat jäävät huomaamatta, kun painelee vihaisena pitkin katua, uponneena omaan ärtymykseen.

En vieläkään tiedä, mitä tulen tekemään elämälläni, tai tämänhetkiselle työyhtälölleni. Mutta sillä hetkellä päätin, etten halua olla se tyyppi, joka ei näe keltaisia lehtiä ja punaisia marjoja, tai vesipisaroita punavihreän pensaan lehdillä.